Vieraskynä - Life happens - Heidin tarina

Aina ei kaikki mene elämässä suunnitelmien mukaan. Saattaa olla, että olet joskus kokenut miltä tuntuu kun hyvin alkaneen treeniputken tai ravintoprojektin katkaisee elämä puuttumalla peliin tavalla, joka ei itseä miellytä.

Näin kävi sponsoriurheiljallemme Heidille. Lue alta tarina. Siinä on paljon mistä voi ottaa opiksi. :)


Sairastuminen

Oli aurinkoinen ja lämmin elokuinen sunnuntai. Ajoin Hämeenlinnaan Anni Vuohijoen painonnostoleirille, jota olin odottanut innolla jo pitkään. Olinhan alkanut kesän mittaan käydä treenailemassa painonnostoa Tampereen Pyrinnön porukoissa Nääshallilla. Leiri oli todella hyvä ja olin entistä enemmän innoissani lajista. Olin saanut Pyrinnön valmentajilta myös ensimmäisen oman painonnosto-ohjelmani, jota oli tarkoitus lähteä seuraavalla viikolla toteuttamaan. Illalla leiriltä kotiuduttuani aloinkin innoissani laskea ohjelmaa varten määriteltyjä sarjapainoja silloisten maksimitulosteni perusteella. Olin päässyt melkein ohjelman loppuun, kun nousin koneen äärestä ja lähdin hakemaan keittiöstä vesilasia. Noustessani ylös huomasin kovaa kipua vatsassani, en pystynyt edes oikaisemaan itseäni täysin suoraksi. Ehdin käydä mielessäni kaikki mahdolliset selitykset kovalle vatsakivulle ruokamyrkytystä myöten. Kipu kuitenkin tuntui vain kovenevan seuraavien tuntien aikana, joten ei auttanut muu kuin lähteä Acutaan selvittämään mistä on kyse.

Pikkuveljeni etsiessä parkkipaikkaa kävelin lähes kaksinkerroin ensiavun aulaan. Kipu oli jälleen koventunut. Acutassa sain onneksi tällä kertaa todella asiallisen ja hyvän vastaanoton. Koska minulla oli pohjilla jo yksi iso suoliston alueen leikkaus, vatsakipuni otettiin heti todesta. Pääsinkin vuodepaikalle odottelemaan perusteellisia tutkimuksia. Jo parin tunnin sisällä saapumisestani Acutaan olin päässyt vatsakuviin, jotka osoittivat saman vaivan uusineen. Suolistoni oli mennyt jostain syystä taas solmuun, toista kertaa viiden vuoden sisään. Pikkuveljeni piti minulle seuraa myöhään sunnuntai-iltana, huolimatta aikaisesta herätyksestä töihin seuraavana päivänä, odottaessani pääsyä tutulle Gastroenterologian osastolle. Vaikea sanoin kuvailla miten tärkeää pikkuveljeni läsnäolo tilanteessa oli. Oli paljon helpompi käsitellä asia, kun pääsin heti juttelemaan läheiseni kanssa. Kevensimme tunnelmaa myös vitseillä ja juttelimme normaalisti muista kuulumisistamme. Selitin veljelleni myös innoissani päivän painonnostoleirin tapahtumista. Odottaminen ei tuntunut ollenkaan niin pahalta. Lopulta puoliltaöin pääsin siirtymään osastolle ja pikkuveljeni pääsi nukkumaan.

Seuraavana aamuna lääkärin kanssa kävimme läpi tilanteen ja mahdolliset toimenpiteet. Pidimme molemmat leikkausta viimeisenä vaihtoehtona ja päätimme yrittää kaikki mahdolliset keinot suoliston availemiseksi ennen leikkaukseen päätymistä. Olin helpottunut, että muitakin vaihtoehtoja oli kokeiltavana. Muistin edellisen leikkauksen pitkän ja haastavan toipumisen, joten olin valmis kokeilemaan melkein mitä vaan, jotta en joutuisi uuteen leikkaukseen. Päivät kuluivat ja vointini vaan huononi. Keinot suoliston availemiseksi alkoivat loppua kesken. Hoitajat alkoivat valmistaa minua leikkaukseen kertomalla sen olevan hyvin todennäköinen. Viikon sairaalassa vietettyäni lääkäri ilmoittikin, että olin leikkausjonossa ja leikkaus tehtäisiin 24 tunnin sisään. Siinä nenämahaletkussa ja muissa piuhoissa maatessani tieto leikkauksesta alkoikin tuntua helpotukselta, oloni alkaisi sentään vihdoin mennä parempaan. 

heidi_korhonen_tempaus_2.jpg

Lauantaina 16.8. leikkaus sitten tehtiin. Muistan aamusta, kun minulle tultiin ilmoittamaan, että on aika. Olimme hoitajan kanssa vaihtaneet minulle leikkausvaatteet jo aiemmin, jotta olisin valmis, kun aika koittaa. Aamupäivästä minua lähdettiinkin viemään kohti leikkaussalia. Vielä leikkauspöydällä muistutin ammatistani liikunnan parissa sekä haaveista kuntoutua vielä kilpaurheilijaksi, jotta vatsalihakseni ommeltaisiin kunnolla kiinni leikkauksessa. Edellisestä leikkauksesta oli nimittäin jäänyt selvää haittaa syvien vatsalihasten toimintaan. Vaipuessani nukutukseen en voinut kun toivoa parasta, että pyyntöni otetaan huomioon.

Leikkauksen jälkeen vietin vain pari päivää sairaalassa, sillä petipaikoista on pulaa ja vuodepaikkaani tarvittiin jo seuraaville. Tämä oli pisin aika, minkä olin sairaalassa yhteen menoon viettänyt, joten totta kai olin innoissani kotiutumisesta. Samalla pieni pelko pärjäämisestä arjessa kuitenkin painoi takaraivossa. Kotiutuspäivänä sitä huomasi, miten avuton oikeasti oli. Menin istumaan kotisohvalleni vain huomatakseni, etten pääse siitä omin avuin edes ylös, vaan pikkuveljeni joutui nostamaan minut siitä ylös. Olisin tapani mukaan nauranut asialle ellei nauraminen olisi tehnyt niin kipeää. Sängystä ei todellakaan noustu vatsalihaksia käyttäen, vaan ensin hivuttauduin sängyn reunalle, käännyin kylkiasentoon ja nostin lopulta itseni istuma-asentoon käsien avulla. Tämä prosessi otti aina oman aikansa. Vatsani ollessa turvoksissa leikkauksen jäljiltä päälle mahtuivat lähinnä urheiluvaatteet, joissa ei ollut haavaa painavia vetoketjuja tai nappeja. Kenkien jalkaan laittaminenkin oli oma projektinsa vatsan ollessa tiellä. Sitä ottaa nämä arkiset asiat ja niiden onnistumisen niin itsestäänselvyytenä, kunnes tapahtuu jotain sairastumiseni kaltaista.

Haavan kanssa tuli myös pientä takapakkia, kun tikkien poiston jälkeen se repeytyi osittain auki ja sen epäiltiin tulehtuneen. Haavaa ei voitu tikata uudestaan, joten teippasin sen useita kertoja päivässä tiukasti kiinni haavateipillä ja koitin välttää äkkinäisiä liikkeitä, jotta haava alkaisi umpeutua. Tämä alkoikin tuottaa tulosta. Tulehdusta ei onneksi näytteiden perusteella löytynyt ja haavakin alkoi vähitellen mennä umpeen.

Kuntoutus

Toisen vatsaoperaation jälkeen olin huomattavasti paremmassa kunnossa, kun ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Tähän on varmasti monta syytä: parempi pohjakunto ennen leikkausta, vaivan nopeampi diagnosoiminen, hyvä hoito jota sairaalassa sain, pienempi operaatio kun viimeksi sekä syvien vatsalihasten parempi kiinnittäminen kuin viimeksi. Jaksoin heti kotiutumisen jälkeisinä päivinä käydä jo kilometrin-kahden kävelylenkeillä, vauhti ei päätä huimannut, mutta päivän parhaita hetkiä olivat juuri ne, kun pääsin poistumaan asunnostani raikkaaseen ulkoilmaan kävelemään. Muuten päivät menivätkin väsymyksestä ja kivuista johtuen lähinnä nukkuessa ja televisiota katsellessa. 

Kävelylenkit pitenivät vähitellen viikkojen kuluessa ja vauhti lisääntyi siinä sivussa kuin huomaamatta. Yksin en uskaltanut silti juurikaan lenkkeillä välillä esiintyneen huimauksen ja heikotuksen vuoksi. Onneksi lähipiirini ja laaja kaveripiirini tuli tässä asiassa hätiin ja lenkkiseuraa löytyi lähes jokaiselle päivälle. Parin kuukauden lenkkeilyn ja lepäilyn jälkeen uskaltauduin ystäväni kanssa varovasti kuntosalille koittamaan erilaisia lihaskuntoliikkeitä. Painot olivat naurettavan pieniä ja lihakset luvattoman heikkoja, mutta pystyin tekemään kevyen muutamia kuntosaliliikkeitä sisältäneen treenin. Siitä kuntoutukseni varsinaisesti lähtikin käyntiin. Aloin käydä pari kertaa viikossa tekemässä kevyitä lihaskuntoharjoituksia kuntosalilla. Tämän lisäksi pidin päivittäiset kävelylenkit edelleen jatkuvasti ohjelmassa.

Kuntosalitreenit alkoivat sujua, joten siirryin varovasti takaisin Nääshallille painonnostoporukoihin. Alkuun tein hyvin pitkään pelkkää kevyttä tankojumppaa ja vain niitä liikkeitä tai liikkeiden osia, joita pystyin kivuttomasti tekemään. Kerroin treenikavereille tilanteestani, jottei kukaan yllyttäisi etenemään nopeampaan tahtiin kuin oli järkevää, mutta toisaalta myös etten itse lähde niin sanotusti keulimaan liikaa. Käytinkin tämän kuntoutusajan hyödyksi ja harjoitin tempauksen ja työnnön lähtöasentoja, vetolinjoja, painopistettä erilaisin harjoittein, joita treenikaverit ja valmentajat minulle ystävällisesti jaksoivat kehitellä. Tämä tekniikkaharjoittelu oli minulle tärkeää, enkä varmasti olisi jaksanut paneutua siihen näin täysillä, ellei se olisi ollut leikkauksen myötä ainoa tapa tehdä painonnostoa jo kuntoutusjaksolla.

Voimat alkoivat vähitellen palautua ja uskalsin jo koittaa painonnostoliikkeitä sekä kyykkyjä kevyillä painoilla. Tämän jälkeen kuntoutus alkoikin edetä hurjaa tahtia. Voimatasot olivat toki vain varjo entisestä, mutta viikko toisensa jälkeen kyykkyyn pystyi lisäämään 5-10 kiloa lisää. Rinnallevetoa ja ylöstyöntöä harjoitin pitkään erikseen, kokonaista työntöä koitin vasta myöhemmin. Tempaus antoi odottaa itseään pidempään, sillä tempauksen loppuvetoon vaadittava kropan ojennus jännitti vielä leikkauksen jäljiltä, vaikka lääkärini olikin antanut minulle vihdoin luvan tehdä omia lajejani kipujen ja muiden tuntemusten rajoissa. 

Parin kunnon treenin jälkeen juhlistin loppunutta sairaslomaani osallistumalla kokemuksen vuoksi painonnostokilpailuihin, jotka järjestettiin aikuisten painonnostokurssin päätteeksi. Näissä jäsentenvälisissä kisoissa kaikkien, eniten ehkä itseni, yllätykseksi vain noin 3 kuukautta leikkauksesta tein kuusi onnistunutta nostoa: tempaus 40-45-48, työntö 60-65-67. Olin aivan häkeltynyt kehityksestä, minkä olin ahkeralla kuntoutuksella ja kovalla tahdolla saanut aikaan. En vieläkään oikein tajua asiaa.

Kisoista innostuneena aloin treenata useamman kerran viikossa ja lisäilin varovasti treenikuormia. Kroppa ei vuodelevon jäljiltä oikein meinannut palautua kovista treeneistä ja lihakset olivatkin todella kipeät aina treenin jälkeen. Aloin käydä viikoittain Rauhaniemen avantosaunalla palauttelemassa kroppaani treeneistä. Kylmän veden ja kuuman saunan palauttava vaikutus teki hyvää niin keholle kun mielellekin.

Muutaman viikon päästä kisoista kaivoin treenikassistani vihdoin esiin minulle kesällä tehdyn kolmen viikon treeniohjelman ja aloin tehdä treenini sen mukaan. Ensimmäisellä viikolla treenimäärä tuntui vielä turhan kovalta ja jouduinkin keventelemään taakkoja sekä vähentämään toistoja jonkin verran. Ehdin miettiä, aloitinko kovat treenit liian aikaisin, kun kroppa ei tahtonut pysyä mukana. Jatkoin kuitenkin ohjelman noudattamista. Seuraavalla viikolla huomasin pystyvänikin tekemään jo lähes ohjelman määrittelemillä painoilla ja toistoilla. Kolmannella viikolla tein treenit jo täysin ohjelman mukaan. Vedettyäni kovan treeniohjelman läpi koitti seuraavat kisat 11.12. Olin aivan jumissa, mutta ei ollut aikomustakaan jättää kisoja väliin. Päätin ottaa kisat kokemuksen kannalta, ilman sen kummempaa tulostavoitetta. Tein kaksi onnistunutta tempausta 45, 49 kg. Kolmannen 52 kilolla pummasin, mutta sekin oli lähellä onnistua. Työnnössä kropan väsymyksen ja jumituksen huomasi selkeämmin. Painot tulivat rinnalle kevyesti, mutta ylöstyöntö ei sujunut ollenkaan. Sain vain yhden hyväksytyn noston työnnössä ja sekin toisella yrityksellä aloituspainollani 65 kilolla. 

Kisan päälle kummasti haihtui ajatus ottaa vain kisakokemuksen kannalta ja olin pettynyt omaan tulokseeni. Tein kisan päälle etukyykkysarjoja. Olin tehnyt etukyykkysarjaa maksimissaan 65 kilolla ja sekin viikko sitten. Lastasin tankoon tuon samaisen 65 kiloa, kyykkäsin kolmosen ja ihmettelin, miten kevyeltä paino tuntui. Latasin tankoon 70 kiloa ja tein silläkin helpon kolmosen. Päätin kokeilla samaa vielä 75 kilolla. Sillä tulikin kaksi onnistunutta toistoa, mutta kolmatta jalat eivät enää jaksaneet kyykätä ylös asti. Tämä nollasi kisan pettymyksen hyvin nopeasti ja antoi uskoa siihen, että voimatasot alkavat vähitellen palata näin neljän kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tällä hetkellä olen tehnyt treeneissä tempaukseen tuloksen 52,5 kg ja työntöön 70 kg. Aletaan siis lähestyä jo vanhoja ennätystuloksiani. Nyt keskitytään treenaamaan järkevästi ja suuntaamaan katseet tulevaisuuteen. Kisalavat kutsuvat jälleen tammikuussa 2015.

Avaimet onnistumiseen

Miten sitten olen kuntoutunut näin uskomattoman hyvin ja päässyt palaamaan jopa kilpaurheilijaksi niin nopeasti ison operaation jälkeen?

Sanoisin, että kaikella on paljon tekemistä oman asenteeni kanssa. Jo sairasvuoteella pohdin lähinnä miten kuntoudun mahdollisimman nopeasti, enkä jäänyt itkemään kohtaloani. Konkreettisina toimenpiteinä pohdin jo sairaalassa ollessani BioSignature-valmentajani ja hyvän ystäväni Sanna Elorannan kanssa minulle ruokavaliota, joka mahdollistaa nopean toipumisen. Heti, kun kunto alkoi sallia vatsalihasten harjoittamisen, käännyin luottofysioterapeuttini puoleen ja aloin kuntouttaa vatsalihaksiani hänen ohjeillaan. Kerroin leikkauksestani myös hyvin avoimesti heti alusta alkaen. Tämän takia ystäväni, lähipiirini sekä treeniporukkani pystyi olemaan tukenani koko prosessin ajan sairaalajaksosta, toipilasajan ja kuntoutuksen kautta tähän päivään. 

Olenkin päässyt kuntoutumaan todella kannustavassa ilmapiirissä niin kuntosalilla käydessäni, kun myöhemmin Nääshallille palattuani. Olen saanut apuja ja jatkuvaa kannustusta, mikä on motivoinut entisestään. En koskaan miettinyt, mitä jos en kuntoudukaan, sillä se ei ollut ikinä vaihtoehto. Sisälläni asuu kilpaurheilija joka elää sille, että pääsee haastamaan itseään ja rikkomaan rajojaan. Toki kehitykseni voisi olla toisella tasolla ilman leikkausta, mutta se on turhaa jossittelua. Menen päivä kerrallaan ja asetan itselleni lukuisia välitavoitteita matkalla kohti niitä isompia tavoitteita. Ja jos haluaa oikein motivoida itseään, niin treeneissähän pääsee melkein joka kerta paukuttelemaan uusia leikkauksen jälkeisiä ennätyksiä, kohta mahdollisesti myös jopa all time ennätyksiä. Harjoitukset jatkuvat, paljon on vielä saavuttamatta. Olen aika varma, että kuulette minusta vielä. 

Lopuksi haluan välittää isot kiitokset kaikille tällä matkalla mukana olleille, olette jokainen näytelleet tärkeää roolia toipumisessani. Perhe, ystävät, kaverit, treeniporukat, valmentajat – en olisi tänä päivänä tässä tilanteessa ilman teitä.