Joskus voi olla väärässä ja se on hyvä asia

Informaation kulta-aikana meistä jokainen voi halutessaan juoda (tai usein joutuu juomaan) ravinto-, liikunta-, elämäntapa- ja terveystietoa informaationvirran paloletkusta. Tämän avulla (tai siitä johtuen) tästä ihmisen kohtalaisen monimutkaisesta kokonaisuudesta kukin voi koostaa erilaisia diagnooseja, epätasapainotiloja ja joskus sairauksiakin.

Plussaa tietysti se, että tämä mahdollistaa itsestään huolehtimisen ennen vaikeuksia ja parhaimmassa tapauksessa kykenee pitämään itsestään huolen välimatkoista ja budjeteista huolimatta. Miinusmerkki tilanteen eteen tulee siinä kohtaa jos tai kun kotikutoinen diagnoosi onkin väärä ja siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain. 

Olen tästä aiheesta keskustellut muutaman terveysalan eri ammattilaisen kanssa ja nämä väärät diagnoosit eivät välttämättä tuhoa koko valmennus/hoitoprosessia mutta varsinkin alussa kuluu tehokasta peliaikaa väärään aiheeseen: väärästä uskomuksesta irtipäästämiseen.

Jos asian tiivistäisi yhteen lauseeseen, se kuuluisi jotenkin seuraavasti: kerro sinä mikä on tavoite, me selvitämme loput. 

Toisin sanoen, anna meidän tavoitteen jälkeen selvittää lähtötilanteesta oleelliset asiat, kysyä oikeat kysymykset, miettiä mistä ongelmaa lähdetään purkamaan, valita oikeat työkalut ja auttaa sinua matkalla kohti tavoitteita.

Mistä siis kenkä puristaa? Annan muutaman esimerkin, joihin minä, valmennustiimimme sekä haastattelemani ammattilaiset päivittäin törmäävät. Miten siis lähtötilanne on alkuun asetettu väärin mutta saatu lopulta korjattua oikeaksi.

Tiesitkö, että sinäkin pystyt hyvin hyvin hyvin todennäköisesti tyylipuhtaaseen etukyykkyyn? Et ehkä tältä istumalta mutta huomattavasti nopeammin kuin uskot. :) Siitä kohta lisää.

Tiesitkö, että sinäkin pystyt hyvin hyvin hyvin todennäköisesti tyylipuhtaaseen etukyykkyyn? Et ehkä tältä istumalta mutta huomattavasti nopeammin kuin uskot. Siitä kohta lisää. :)

Väärä alkuasetelma on, että ennen valmennusta on kahlattu internettiä ja diagnosoitu alentunut stressinsietokyky ja valmennukseen tullaan hakemaan pilleri, rentoutumistyökalu, yrtti, ravintolisä tai ruokavalio verensokerin tasoittamiseen, jotta pystyttäisiin käsittelemään stressiä paremmin. Siinä missä ollaankin ehkä totudeen alkulähteillä, oikea alkuasetelma olisi kertoa, että en voi hyvin ja kaasutankki tuntuu olevan loppu joka päivä kohtuuttoman aikaisin. Alkukartoituksen jälkeen paljastuu, että työtä on tehty 13h päivässä 7pv viikossa vuosikausia ilman kunnollisia yöunia, liikuntaa ja palauttavaa ravintoa. Ratkaisuna päästään pureutumaan arvomaailmaan, arjen tekemisen jäsentämiseen, liikunnan ja fiksun ravinnon sovittamiseen valmennettavan arkeen sekä palautumisen parhaisiin työkaluihin. Näin päästään tuloksiin sen sijaan, että loikitaan pilleristä ja pikavirityksestä toiseen vuosikausia.

Väärä alkuasetelma on tuijottaa vaa'an lukemaa (pl. esim. painoluokkaurheilijat) ja tulla valmennukseen pyytämään tiukempaa ruokavaliota, joku ruoskimaan kuntosalille kovempaan treeniin ja ostaa muovikassillinen rasvanpolttajia tuloksien maksimoimiseksi ja vauhdittamiseksi. Oikea alkuasetelma on kertoa, että fyysinen habitus ei miellytä, mitä kannattaisi tehdä? Ratkaisuna useimmissa tapauksissa paljastuu, että vaa'an lukema ei lopulta ole se mikä harmittaa vaan peilikuva. Kun kehonkoostumusta parannetaan (rasvaa pois, lihasta tilalle) mieli paranee koska peilikuva miellyttää enemmän ja vaa'an lukemasta tulee merkityksetöntä.

Väärä alkuasetelma on tulla valmennukseen huonovointisena, kertoa että on tietää kaiken ja on kokeillut jokaista juttua ja että "mahtaako sulla olla mitään annettavaa mulle?" Oikea alkuasetelma on tulla valmennukseen ja kertoa, että "olen huonovointinen ja vaikka tiedän kaikesta kaiken ja olen kokeillut joka ikistä mahdollista juttua niin en saa tuloksia. Voisitko auttaa minua?" Ratkaisuna lähtökohtaisesti syntyy parempi luottamus valmentajan ja valmennettavan välille kun annetaan molempien tehdä se missä he ovat parhaimmillaan: valmentaja tietää mitä tekee ja valmennettava lähtee näiden ohjeiden perusteella tekemään. Tietysti saa kysyä, että miksi näin tehdään mutta on kaksi eri asiaa kysyä "miksi teen painoharjoittelua?" ja "miksi v*tussa minun pitäisi tehdä painoharjoittelua?"

Väärä alkuasetelma on tulla treeniohjaukseen valmiin diagnoosin kanssa siitä mitä kaikkea sinä et voi tehdä, mihin et pysty ja mikä kaikki on juuri sinulle mahdotonta. Oikea alkuasetelma olisi sanoa, että "hei mennäänkö katsomaan minun salitreeniäni, juoksuvetoja ja treeniohjelmaa kokonaisuutena, jotta homma toimisi paremmin?" Ratkaisuna päästään katsomaan mihin sinä ihan aikuisten oikeasti pystyt siitä huolimatta mihin uskot ja mihin aiemmin on kyetty.

Otetaan tästä aiheesta konkreettinen esimerkki kyykystä siltä varalta, että puhetta ei uskota. :)

Hyvin yleinen ilmiö kuntosaleilla kyykätessä ja itseopiskelleena on ns. jättiläiskatkarapu-kyykky. Lähtöasento on mallikas, alku lähtee hyvin mutta sitten tapahtuu jotain ja löydät itsesi lähes kaksinkerroin jättiläiskatkarapuasennosta. Et pääse syväkyykkyyn, pää on polvien välissä ja joka paikkaa kivistää (kuva alla).

Treeniohjauksien alussa saan yleensä valmiin diagnoosin, että nilkasta, pohkeesta, akillesjänteestä, jalan luuston mittasuhteista, kehon rakenteesta tai mallista johtuen, kireästä lonkankoukistajasta tai lonkan geneettisestä rakenteesta, löytyy jotain joka estää syväkyykyn kokonaan.

Joskus harvoin ollaan totuuden äärellä mutta usein (heittäisin, että jopa 4/5 kerroista) todetaan, että nilkassa, lonkankoukistajassa, pohkeessa, akillesjänteessä, luustossa tai rakenteessa ei ole yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, joka estäisi kauniin, suorastaan silmiähivelevän, painonnostokyykyn suorittamisen. Kyse on lähes aina enemmän tasapaino-ongelmasta ja jonkinasteisista häiröistä liikemalleissa eli suomeksi siitä, että ei osata kyykätä (lämpimät kiitokset tämän opettamisesta Heikille, Tonylle ja Karille :).

Eli vanha viisaus pitää jälleen paikkansa: ei tarvitse olla iso vika jos se on päässä. :) Tämä on toisaalta hyvä asia, sillä tilanne on korjattavissa helposti.

Yleensä ongelman laatu selviää kahdella yksinkertaisella testillä.

1) Laita etujalka korotetulle penkille, pidä kantapää tukevasti penkissä kiinni, ota tukea jostain, jotta sinulla on turvallinen tunne, että et voi kaatua. Tästä lähde viemään polvea yli varvaslinjan ja tulet huomaamaan, että nilkka, pohje ja akillesjänne ja muu diagnosoimasi antavat kyllä varsin mukavasti periksi siinä missä hetki sitten eivät (ks. oikeanpuoleisin kuva yllä).

2) Toisessa testissä asetu kontilleen maahan, ota käsillä tukeva ote, pidä selkä neutraalissa asennossa ja lähde hitaasti työntämään berberiä kohti seinää.

Lähes tulkoon jokainen valmennettavani (urheilijasta vasta-alkajaan) pääsee tuohon alimman kuvan asentoon. Jos ei nyt ihan kylmiltään niin viimeistään pienen mobilisaatiojumpan jälkeen. Jos nyt käännät pääsi sivuasentoon tai monitorin pystyyn, huomaat, että alimman kuvan asento muistuttaa hyvin läheisesti tyylipuhtaan painonnostokyykyn ala-asentoa.

Siis juuri sitä asentoa, mihin et viisi minuuttia sitten voinut millään päästä koska sinulla on x, y, z sekä a, b ja c.

Kyse ei siis olet siitä, että olet saanut syntymälahjana jotain mikä estää asioiden tapahtumisen. Paljon on mahdollista, et vain vielä osaa sitä. :)

Toki tästä on vielä matkaa olympia-tason painonnostajaksi mutta koko postauksen pointti olkoon, että sinun tilanteesi ei usein ole se miksi sitä ehkä luulet. Sama koskee väsymystäsi, huonoa vireystilaasi, jaksamattomuuttasi, kiirettä, stressinsietokykyä, loputonta laihdutuskierrettä ja muuta mahdotonta umpikujaa johon koet joutuneesi.

Ihan valtavan paljon on mahdollista saada aikaan yllättävän pienellä. Klikkaa etusivullemme, kerro tarinasi ja laitetaan projekti tulille! :)